Iirin historia

Iirin historia kertoo Irlannin saarella puhuttavan kielen historiasta ja kehityksestä Irlannin ja Euroopan unionin viralliseksi kieleksi.

Muinaisiiri

Iirin kirjallinen historia ulottuu 700-luvulle, jolloin kristinusko juurtui Irlantiin. Ensimmäiset käännyttäjät saapuivat saarelle jo 400-luvulla Palladiuksen ja piispa Patrik Calpurniuksenpojan johdolla.Heidän lisäkseen Irlannin perintötiedossa tunnetaan paljon paikallisestikin tunnettuja kristinuskoon kääntäneitä pyhimyksiä, ja merkittävä osa vanhasta proosakirjallisuudesta on ulsterilaisen Colm Cillen tai corkilaisen Barran kaltaisten provinssipyhien elämäkertoja.

700–900-lukujen iiriä kutsutaan muinaisiiriksi (Old Irish, Sean-Ghaeilge). Se poikkeaa rakenteeltaan nykyiiristä yhtä paljon kuin latina ranskasta. Muinaisiiriä vielä vanhempaa on ogam-kiviksi (iiriksi oghamchlocha) kutsuttujen hautaobeliskien pystysärmiin erityisin oghamchraobh-kirjaimin kirjoitettu esikristillisen ajan iiri.

Muinaisiirin kirjallisuus

Suuri osa muinaisiirinkielisestä kirjallisuudesta on uskonnollista – esimerkiksi selityksiä latinankielisiin pyhiin kirjoihin – mutta munkit^selvennä suhtautuivat suvaitsevasti pakana-aikaisiin taruihin. Niinpä he kirjoittivat muistiin paljon esikristillisen ajan mytologista kirjallisuutta - ennen muuta Táin Bó Cuailgnen eli tarinan karjaryöstöstä, joka sytytti sodan Connachtin kuningatar Medbin (engl. Maeve, nykyiiriksi Méadhbh) ja Ulsterin heimon välille. Ulsterilaisten suurin sankari Cú Chulainn jäi tällöin yksin taistelemaan Medbin sotilaita vastaan, koska hän ei ollut alkujaan ulsterilaista syntyperää, ja kaikkia oikeita ulsterilaismiehiä vaivasi tuolloin säännöllisin väliajoin toistuva Machan kirous, joka vaivutti heidät vuoteeseen kärsimään synnytystuskien kaltaisia kipuja.

Vanhoista sankaritarinoista ei juurikaan löydy suoria viittauksia irlantilaisten pakana-aikaiseen uskontoon. Keltit kristillistyivät niin varhain ja niin perusteellisesti, että heidän jumalistaan tiedetään vain sen verran, kuin mitä latinankieliset lähteet kertovat. Muinaisiirinkielisestä kirjallisuudesta löytyy jonkin verran ns. rosceja, eräänlaisia retorisia purkauksia, joita on niissä käytettyjen runollisten keinojen ja joskus myös klassisesta muinaisiiristä vanhakantaisempaan suuntaan poikkeavan kieliopin vuoksi vaikea tulkita. Roscit ovat kiehtoneet tutkijoita, koska niistä on toivottu löytyvän viitteitä irlantilaisten kelttien kristinuskoa edeltävään uskontoon. Nykyisin roscien on kuitenkin havaittu sisältävän selvästi kristillistä ainesta, eikä niitä enää pidetä pakanuuden kivettyneinä jäänteinä.

Muinaisiirin rappio ja keski-iiri

900-luvulta alkaen muinaisiiri rappeutui, kun sen mutkikkaat muodot ja säännöt etääntyivät liikaa luontevasta puhekielestä. Ennen klassisen uusiirin aikaa iiri eli pari vuosisataa hiljaiseloa keski-iirinä (Middle Irish, Meán-Ghaeilge), jonka standardi oli epävakaa ja jolla ei ollut kovin suurta kirjallista merkitystä. Mm. Aulis J. Joen kirjassa Maailman kielet väitetään, että keski-iirillä kirjoitettu kirjallisuus oli keskiajan rikkaimpia. Tämä ei ole virhe, vaan terminologia on muuttunut: aiemmin "keski-iiriksi" kutsuttiin myös nykytermein klassiseksi uusiiriksi (1100-1600-luvun iiri) nimitettyä vaihetta.

Klassinen uusiiri

Klassisen uusiirin (Nua-Ghaeilge Chlasaiceach, Classical Irish) aika alkaa 1100-luvulta ja loppuu 1600-luvun melskeisiin, jolloin iirinkielinen – myös syntyperältään englantilainen – yläluokka tuhottiin Irlannista ja tilalle asetettiin the Ascendancy, uusi protestanttinen ja englanninkielinen luokka. Klassisen uusiirin normi, ceart na bhfileadh, oli ankara ja kielsi kaikenlaiset murteellisuudet, mutta sai kuitenkin vaikutteita mm. lainasanoina, joita iiriin tuli esimerkiksi skandinaaviselta taholta (dorú "siima", tochta "veneen tuhto", pónaire "pavut", vrt. ruotsin bönor, cnaipe "nappi"), normandianranskasta sekä latinasta ja englannista. Tämän päivän iirissä englannin vaikutus on silmiinpistävää, mutta sanavaraston yhteneväisyys johtuu myös yhteisistä ja samanaikaisista vieraista vaikutteista: myös englanti oli skandinaavisten kielten, latinan ja normandianranskan vaikutusten alaisena. Samoihin aikoihin molempiin kieliin lienevät lainautuneet sellaiset saman- tai lähes samanmerkityksiset sanat kuin stiúir/steer, buntáiste/advantage, giúistís/justice, duinseon/dungeon, margadh/market, pingin/penny, scilling/shilling ym.

Skandinaavista alkuperää ovat etunimet Sitric (sama kuin islannin Sigtryggur; tästä muodostettu sukunimi Mac Shitric esiintyy englannissa muodossa McKittrick), Amhlaoibh (sama nimi kuin Olavi; vastaavasti englanninkielinen nimi Macauley on alkujaan Mac Amhlaoibh eli Olavinpoika), Íomhar (Ivar, Ívarr, suomeksi Iivari; televisiosarjan temppumiehen McGyverin sukunimi on alkuperäisessä iirinkielisessä muodossaan ollut Mac Íomhair, ts. oikeastaan Iivarinpoika, Iivarinen).

Kaikki vuosina 1100–1600 kirjoitettu iiri ei ollut klassista uusiiriä: se oli ennen muuta tavuja laskevan, ankaraa loppu-, alku- ja sisäsointujärjestelmää käyttävän dán díreach -hovirunouden kieli. Kielen puhtaudesta huolehtivat runoilijat, joita Irlannissa ei kutsuttu bardeiksi, vaan fileiksi, omilla runokäräjillään. Esimerkiksi uskonnollista hartauskirjallisuutta saatettiin kirjoittaa puhekielisemmällä canamhain-tyylillä (sana on sama kuin nykyiirin canúint, murre), kun taas historialliset elämäkerrat, annaalit tai kronikat voitiin laatia muinaisiiriä lähentyvällä, "historialliseen oikeellisuuteen" pyrkivällä tyylillä. Myös historiallisia aiheita käsittelevä runous käytti runsaasti kuolleita ja vanhentuneita muotoja.

Na Laoithe Fiannaíochta

Myös eeppisiä runoja – iiriksi laoi – laadittiin klassisen uusiirin aikana. Kuuluisiksi tulivat ennen muuta na laoithe Fiannaíochta eli feeniläisrunot, jotka käsittelivät Fianna-sotureiden seikkailuja. Nämä soturit, joista 1800-luvulla syntynyt irlantilainen vapautusliike feeniläiset (the Fenians, na Fíníní) otti nimensä, olivat eräänlainen kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarien ja Robin Hoodin iloisten veikkojen välimuoto, ja vielä 1900-luvulla heistä kertovia kansantarinoita kerättiin iirinkieliseltä maaseudulta. Heidän johtajansa oli Fionn Mac Cumhaill, joka kuului Baoiscnen klaaniin ja hänen miehistään vahvin, Goll, oli Mórnan klaania. Fianna-miesten sopu ei säilynyt, vaan päättyi suureen Fionntrán (Ventryn) taisteluun. Tästä "jumalhämärästä" selvisi hengissä vain Oisín – Ossian – joka meni naimisiin merentakaisen kuolemattomien maan, Tír na nÓgin, prinsessan kanssa. Palatessaan satoja vuosia myöhemmin Irlantiin siihen asti nuoruutensa säilyttänyt Oisín muuttui vanhaksi mieheksi, mutta ennen kuolemaansa hän ehti tavata pyhän Patrikin, jolle hän tarun mukaan kertoi Fianna-soturien seikkailut.

Fianna-tarut tulivat laajempaan tietoisuuteen kiertotietä 1700-luvun lopulla, kun skotlantilainen James Macpherson julkaisi englanniksi "sokean bardi Ossianin lauluiksi" väittämiään Fianna-taruja. Koska iiri ja gaeli eriytyivät kahdeksi kieleksi vasta klassisen iirin kuoltua 1600-luvulla, suuri osa näiden kahden kielen kansanperinteestä on yhteistä. Macpherson väitti kääntäneensä tarinat muinaisgaelilaisesta runoudesta, mutta hänen kuoltuaan ilmeni, että hän oli tuntenut taruston varsin pinnallisesti, osasi gaelia huonosti ja oli sovittanut Fianna-tarut kovalla kädellä sekä skotlantilaisiin maisemiin että omiin esteettisiin ihanteisiinsa. Näillä väärennetyiksikin soimatuilla Ossianin lauluilla oli kuitenkin merkittävä vaikutus eurooppalaiseen romanttiseen runouteen ja kirjallisuuteen. Niistä kiinnostuneet oppineet perustivat Ossianic Societyn, tutkimusseuran, joka selvitti aikanaan laulujen irlantilaisen alkuperän ja herätti kansainvälisen tiedeyhteisön mielenkiinnon iirinkieliseen kulttuuriin.

Hovirunoudesta kansanrunouteen

Dán díreachit olivat ennen kaikkea paikallisten ja alueellisten mahtimiesten ja heimopäälliköiden tilausrunoja, ja niiden laatijat olivat näiden mahtimiesten palkkalaisia, hovirunoilijoita. Kun heimopäälliköt lopulta hävisivät taistelunsa Irlannista ja joutuivat pakenemaan (ns. jaarlien lähtö, Imeacht na n-Iarlaí, sekä myöhemmin ns. villihanhien pako, Éalú na nGéanna Fiáine), hovirunoilijoita tukemaan ei jäänyt ketään, joten hovirunoilijoiksi koulutetut joutuivat alkamaan ruumiillisen työhön henkensä pitimiksi. Koska soitto on suruista tehty, he onnistuivat yhdistämään tekniseen osaamiseensa aidon tunteen. Tämän "vanhan elämäntavan aallonmurroksen" (tonnbhriseadh an tseanghnáthaimh) merkittävimpiä runoilijoita olivat Dáibhí Ó Bruadair (noin 1625–1700) ja Aogán Ó Rathaille (noin 1675–1730). Ó Bruadair pitäytyi dán díreach -runoudessa, ja hänen runoissaan esiintyy paremman väen paheksuntaa "alempaa väkeä" kohtaan. Aogán Ó Rathaille kirjoittaa vapaammalla, kansanrunomaisella amhrán-tyylillä (sana amhrán tarkoittaa laulua); hänen kuuluisin runonsa on uhmakas Cabhair ní Ghairfead – "Apua en ano".

Muita aikakauden merkittäviä runoilijoita oli ulsterilainen Cathal Buí Mac Ghiolla Ghunna (noin 1680–1756), josta piti alkujaan tulla pappi. Monista Cathal Buín runoista on tullut kuuluisia ja rakastettuja kansanlauluja – englanninkielistä taistelulaulua Boolavogue lauletaan Cathal Buín rakkauslaulun Mailí Mhómhar sävelellä. Vanhuudessaan Cathal Buí kirjoitti pari uskonnollista runoa.

Ajan värikkäimpiä hahmoja on Piaras Feiritéar (noin 1600–1653), juuriltaan normandianranskalainen aatelismies, joka kirjoitti hienostuneita, myös englantilaisesta runoudesta vaikutteita saaneita, pelkän nykyiirin osaajalle kielellisesti vaikeita ja vaativia hovirunoja. Hän eli aidon klaanipäällikön tavoin ja taisteli englantilaisia vastaan, kunnes joutui näiden vangiksi ja hirteen. Erään tunnetuimmista runoistaan hän laati luolassa, jossa hän piileskeli englantilaisia.

Forus Feasa ar Éirinn

1600-luvun proosateoksista kuuluisin on Geoffrey Keatingin (iiriksi Seathrún Céitinn) sepittämä Irlannin historia, Forus Feasa ar Éirinn ("Perustieto Irlannista"), jossa on neljä paksua nidettä, mutta se ei ole kohtuuttoman laaja, ja vaikka se sekoittaakin historiallisen aineksen silkkaan mytologiaan niin suruttomasti. Monet Irlannin pakanallista varhaishistoriaa koskevat kansanomaiset spekulaatiot perustuvat Forus Feasaan ja siitä laadittuihin huonoihin englanninnoksiin.

Klassisesta uusiiristä nykyiiriksi

Aisling-runous

Ns. jakobiittisodat, joiden aikana Stuartin suku tavoitteli Englannin valtaistuinta ja haki tukea Irlannista ja Skotlannista, innoittivat irlantilaisia runoilijoita laatimaan visionäärisiä propagandarunoja, aislingeja, joiden tavalliseen kuvastoon kuuluvat englantilaisten raiskaama ja uuvuttama Irlanti-naishahmo, vapauttajana ulkomailta apuun tuleva Stuart-prinssi sekä nukahtanut runoilija, joka näkee unta näistä kahdesta. Huomattava osa aislingeista lienee ainakin jossain määrin käännösmukaelmia englanninkielisistä hengennostatusrunoista. Monet aislingit ovat nykyäänkin suosittuja kansanlauluja, jotka ovat nousseet uuteen kuuluisuuteen Clannadin ja Altánin kaltaisten iiriksi laulavien folkrock-yhtyeiden esittäminä, kuten Mo Ghiolla Mear.

Rahvaanrunoilijoita

Jo Cathal Buí oli esimerkki niistä rahvaanrunoilijoista, joiden käsiin kieli siirtyi, kun vanhan ajan taiderunoilijat kuolivat sukupuuttoon ja myös klassinen kirjakieli alkoi väistyä. 1700-1800-lukujen runous oli ennen muuta kansanrunoutta, usein luku- ja kirjoitustaidottomien rahvaanrunoilijoiden laatimaa. Näistä tunnetuimpia ovat Art Mac Cumhaigh (tai Ó Cumhthaigh tai Arthur Coffey, 1738–1773), Eibhlín Dhubh Ní Chónaill (1700-luvun lopulla), Brian Merriman (n.1750–1800) ja Anthony Raftery (1784–1835). Art Mac Cumhaigh oli kotoisin Armaghista (Ard Mhacha) nykyisestä Pohjois-Irlannista: hänen runoaan Úirchill an Chréagáin pidetään aisling-muodon yhtenä huipentumana, mutta se ei ole jakobiittien propagandaruno, vaan eräänlainen kuolemankaipuun allegoria, jossa keijukainen tulee hakemaan runoilijaa mukaansa jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Eibhlín Dhubh tunnetaan yksinomaan itkuvirrestä murhatulle aviomiehelleen Art Ó Laoghairelle (Caoineadh Airt Uí Laoghaire); Merriman taas kirjoitti 1700-luvun lopulla tuhatsäkeisen eeppis-satiirisen, myös eroottisia sävyjä sisältävän runoelman Cúirt an Mheán Oíche ("Keskiyön käräjät"). Anthony Raftery (Antoine Raiftearaí, Antoine Ó Reachtubhra) taas oli sokea laulaja, joka eli Mayon (Maigh Eo) kreivikunnassa ja kirjoitti taistelulauluja protestantteja vastaan taistelleille katolisille salaliittolaisille, "valkoisille pojille". Hänen tunnetuin runonsa on kuitenkin Eanach Dhúin, valituslaulu yhdeksäntoista nuoren ihmisen hengen vaatineen veneonnettomuuden johdosta.

Iirin elvytys kulttuurikieleksi

Douglas Hyde ja Conradh na Gaeilge

Irlannin suuren nälänhädän jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla iirin kielen puhujamäärät Irlannissa laskivat hälyttävän nopeasti nälkäkuolemien, englanninkielisen kansakoulun ja suureksi kasvaneen maastamuuton takia. Vuosisadan aikana perustettiin useita järjestöjä, joiden tarkoituksena oli iirinkielisten tekstien kokoaminen ja tutkiminen sekä iirinkielisen kulttuurin muistiinmerkitseminen jälkipolvia varten. Ensimmäinen järjestö parantamaan iirin asemaa puhuttuna kielenä perustettiin vuonna 1893 Douglas Hyden Länsi-Irlannin Roscommonissa (Ros Comáin), syntyneen protestantin aloitteesta. Tämä järjestö oli nimeltään Conradh na Gaeilge, englanniksi Gaelic League.

Vuosisadan vaihteessa Conradh na Gaeilge oli vaikutusvaltainen liike, johon osallistui paljon myöhemmän itsenäisen Irlannin kulttuurielämän silmäätekeviä. Liike ajautui kuitenkin vuoden 1915 skandaalimaisen Dundalkin (Dún Dealgan) liittokokouksen yhteydessä irlantilaisten äärinationalistien käsiin, jolloin Hyde erosi järjestön johdosta eikä siihen enää liittynyt takaisin, vaikka häntä hyviteltiin myöhempinä vuosina mm. itsenäisen Irlannin presidentinviralla. Iirinkielisyysasiaa hän edisti siitä edespäin lähinnä Irlannin anglikaanisen protestanttikirkon (Church of Ireland/Eaglais na hÉireann) iirinkielisyysyhdistyksessä (Cumann Gaelach Eaglais na hÉireann).

Hyde, joka kirjoitti nimensä iiriksi muodossa Dubhghlas de hÍde, puhui iiriä sujuvasti ja yritti myös toimia jonkinlaisena näytelmäkirjailijana ja runoilijana. Näytelmistä muistetaan Casadh an tSúgáin ("Olkinuoran punonta"), mutta hänen runonsa ovat unohtuneet.

Pádraic Mac Piarais, runoilija ja soturi

Iirin kielen puolestapuhuja oli myös nuori asianajaja Patrick Pearse – Pádraic Mac Piarais – joka oli Conradh na Gaeilgen alkuaikojen johtohahmoja 1900-luvun alussa. Hän kirjoitti Keatingin aikaista klassista iiriä jäljittelevällä tyylillä runoja sekä idealistisia ja vertauskuvallisia, kristillis-isänmaallisia novelleja, jotka sijoittuivat iirinkieliseen maaseutuympäristöön ja käyttivät sen kieltä. Näitä julkaistiin kirjoina ja Conradh na Gaeilge -järjestön lehdessä, jonka päätoimittaja Piarais oli. Hän oli myös iirinkielisen poikien sisäoppilaitoksen rehtori. Toisin kuin monet muut kaupunkilaiset iirinkielisyysaktivistit, hän halusi iirinkielisen maaseutuväestön nousevan kieliliikkeen johtoon ja vapauttavan sillä tavalla itsensä.

Hän työlästyi kuitenkin tällaiseen kärsivällisyyttä vaativaan työhön ja joutui mukaan maanalaisiin, terroristisiin nationalistipiireihin, jotka soluttivat koko Conradh na Gaeilgen niin pahasti, ettei se enää kyennyt toimimaan alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vuonna 1916 tämä suuntaus kulminoitui Dublinissa (Baile Átha Cliath) Pääsiäiskapinaan (Éirí Amach na Cásca), jossa Piarais yritti yhdessä muiden nationalistien kanssa julistaa Irlantia itsenäiseksi tasavallaksi. Kapina saatiin tukahdutettua, mutta siihen käytetyt olivat niin julmat – mm. Pádraic Mac Piarais ja hänen kapinaan ainoastaan rivimiehenä osallistunut veljensä William Pearse teloitettiin – että irlantilaiset radikalisoituivat ja varsinainen itsenäisyystaistelu alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa.

Vuonna 1921 iirin kieli nostettiin Irlannissa englannin rinnalle viralliseksi kieleksi. Asema parani perustuslakiuudistuksessa 1937, kun se asetettiin virallisista kielistä ensimmäiseksi.

Kansankieli vai klassinen kieli?

Merkittävä väittely käytiin 1800-luvun lopun iirinkielisessä liikkeessä siitä, tulisiko uuden kirjakielen perustua Geoffrey Keatingin aikaiseen myöhäisklassiseen iiriin – Keatingin teoksista haettiinkin normia uudelle kirjakielelle, ja oikeinkirjoitus noudatti Keatingin esikuvaa 1940-luvun lopulle, vaikka tämä merkitsikin sanojen kasaamista täyteen tarpeettomia kirjaimia (esim. beirbhiughadh, nykyään beiriú). Keatingilainen iiri osoittautui kuitenkin liian köyhäksi, jotta se olisi riittänyt uuden kansankielen aineksiksi, vallankin kun sen äänekkäin puolestapuhuja, Risteard de Hindeberg (Richard Henebry) osoittautui paavia (ja klassisen kauden runoilijoita) paavillisemmaksi leimatessaan hyvät kansankieliset sanat rappeutuneeksi kieleksi ja slangiksi. Hän sai kuitenkin vastaansa iirinkielisen nykykirjallisuuden kehittäjän, isä Peadar Ua Laoghairen, joka vaati kansankieleen, "ihmisten puheeseen" (caint na ndaoine) pohjautuvaa kirjakieltä. Ua Laoghaire voitti tämän kiistan, joten nykyiirin kirjakieli perustuu voittopuolisesti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella puhuttuihin kansanmurteisiin, mutta iirin kolme päämurretta eroavat kuitenkin toisistaan oleellisesti.

Vuonna 2005 iiri sai Euroopan unionissa virallisen kielen aseman. Aikaisemmin iiri oli ollut unionin sopimuskielenä 1973 lähtien, ja konkreettinen työkieli siitä tuli 2007.

Aiheesta muualla

• A Smaller Social History of Ancient Ireland. P. W. Joyce. 1906.